5) Mitä mun päässä oikein liikku

Varoitus: tekstipostaus. Tää on vähä tämmöstä liibalaabaa mut respektit jos jaksoitte lukee! Kommenttiboksiin voitte ilmasta että haluisitteko enemmän kuva- vai tekstipainotteisia postauksia ja että kelpaako vaikka videotkin ;-) Mut joo, asiaan!!

Tätä kysymystä oikeestaan tosi monet tuntuu miettivän ennen kielimatkalle lähtöö. Et mitä nuoret ympäri Suomen oikeen ajattelee, kun ne on astuu ulos autosta ja äiti auttaa matkalaukun ulos ja halaa ja melkeen itkee ja sitten sä ootkin yhtäkkiä yksin. Matka tuntemattomaan voi alkaa. 

JOULUKUU 2012

Mun oli siis tarkotus lähtee kielimatkalle serkun kanssa, oltiin ihan että joo, Lontoolontoolontoo, kolme viikkoo ja oltiin niin täpinöissämme! Sit loppujen lopuks kaikki tielle kaatuneet esteet esti mun serkkua lähtemästä ja jossain joulun jälkeen sain tietää, et oisinkin lähössä yksin. Matkaa ei kuitenkaan oltu vielä varattu ja äiti kysy moneen otteeseen et "ootko sä ny ihan varma, että uskallat lähtee?" "No tottakai sä uskallat." 28.joulukuuta mun matka varattiin ja olin jonkunasteisessa paniikissa koska en yhtään tienny mihin olin lähteny mukaan. Onneks EF:llä on myef - niminen saitti, johon saa tunnukset kun on varannu ekan kielimatkansa. Sieltä löytää muita samaan aikaan lähteviä helposti :--) Sitä kautta mä sit otin yhteyttä moniin samaan aikaan lähteviin, niin suomalaisiin kun muunmaalasiinkin ja useimmat pääty myös mun FB-kavereiks ennen reissua. Oli siellä muutama, kenen kanssa juteltiin oikeen kunnolla ja hehkutettiin joka päivä ku oli yks päivä vähemmän. Haha.

TAMMIKUU - TOUKOKUU 2013

Olin oikeestaan aika helpottunu, etten itse asiassa ollu yksin vaikka kuitenkin olin. Tutustuin myef:n kautta suomalaiseen Hannaan ja koska se oli ensimmäinen suomalainen, kenet mä löysin, ajattelin ehdottaa et lähetetään EF:lle sähköpostia ja pyydetään et päästäis samaan perheeseen. EF yleensä pyrkii toteuttamaan nää kämppistoiveet, paitsi sitten on tietysti vähän hankalampaa jos on vaikka parhaat kaverukset tyttö ja poika... No, anygays, me molemmat oltiin jätetty se kämppistoivekohta tyhjäks eikä tarvittu kun yks lyhykäinen sähköposti niin paikka samassa perheessä oli hoidettu. Tokihan siinä vähän jännäiltiin kun isäntäperheiden osotteet tuli joskus pari viikkoo ennen reissua myef:ään että ollaanko nyt samassa perheessä vai ei, mut joo, kyl me oltiin. Meijän lisäks sinne oli sijotettu Alice, italialainen tyttö, josta tuli mulle loppupeleissä tärkee kaveri. :---) Eli jos teitä pelottaa lähtee yksin, kannattaa hyödyntää myefää ja Facebookkia ja muitakin sosiaalisia medioita! Mut esimerkiks ryhmän perustaminen on tosi tehokas tapa, koska sillonhan vaikka sun kaveri voi lisätä siihen ryhmään ihmisiä keitä se tietää, mutta sä et. Mut sen ryhmän ansiosta säkin tiiät ne kohta. ;-)

KESÄKUUN ALKU

Se vika viikko oli aikalailla kyl sellasta et ajatukset oli pelkästään matkassa. Jos en ollu kotona illalla ja tulin vasta vaikka joskus yheksän aikaan, olin ihan sairaan onnellinen, koska tiesin, et nyt lähtö olis taas päivää lähempänä. Mulla käy aina silleen, että kun oon vaikka kavereitten kanssa nii unohdan sen, mitä oon odottanu kauan ja sit ku oon taas yksin kävelemässä vaik kotiin, muistan sen ja sit mun pää latautuu positiivisella energialla ja oon ihan hell yeahhhh!
...Tosin mun viimenen päivä Suomessa ei ollu mikään kauheen hauska, tai oli se kiva päivä, mut illalla kun tulin kotiin sain jäätävän kohtauksen jonka laukas pari pikkujuttua, joo, mä siis todellaki räjähdin niistä, päästä lähti joku ruuvi pyörii... Itkin varmaan vartin taukoomatta, tais sitä jännitystäkin purkautua siinä samalla ulos ja sit menin tulikuumaan suihkuun ja rauhotuin vähän. Sen jälkeen tuli parempi mieli ja kaveritkin oli Fb:ssä jo silleen "huomennahuomennahuomenna!!"
Siitä eteenpäin kaikki sujukin oikeestaan aika paljon paremmin.

LÄHTÖAAMU 18/6/2013

Äiti tuli herätteleen mua varttia yli neljän aikoihin (rakastan aamulentoja yli kaiken koska ei tartte nukkuu♥) ja olin saanu unen päästä kiinni jossain kahen maissa, mut energiaa riitti silti sängyn pohjalta nousemiseen. Oikeestaan sillon mä en ees ollu täpinöissä, olin suorastaan rauhallinen ja varmaankin tosi väsyny. Söin ja puin ja kello läheni viittä ja iskä lähetti viestin että pihassa ollaan. Sillon äiti sano: "Noniin. Tässä tää nyt sitten olis." 

Ja sit mä tajusin. Jotain. Ehkä.

Ulkona oli aika viileetä mut valosaa. Ajeltiin rauhassa Helsinki-Vantaalla ja oli ihanaa kun tiet oli tyhjiä ja autossa oli rauhallista ja hiljasta. Selvis, että Hanna ajeli jossain siellä jonkun vartin verran meijän edellä ja tekstattiin sitten melkeen koko matka meijän sijainnista ja kaikesta muustakin. Kun Kehä III:sen kyltit tuli vastaan mua alko jännittää ihan sairaasti. Mahassa alko kiertää ja huhh kaikki se jännitys, mitä en ollu jännittäny, iski muhun yllättäen sen kymmenen minuutin aikana ku ajettiin rauhallisesti ja lentokenttäkylttejä tuli melkein koko ajan... 

Kyl mä sit siinä kun oltiin, Helsinki-Vantaan ulkopuolella mun jäätävänkokosen, kuustoistakilosen matkalaukun kanssa et tästä se lähtee. Reissu, mitä mä olin odottanu 156 päivää, oli just alkamassa. Ja se oli aika uskomaton tunne. Ei sitä silleen tajunnu. Tuli jotenkin hassu olo kun me käveltiin sisälle ja heti siitä läheltä löydettiin eksyneen näkönen ihmisjoukko ja kaks aikuista kirkkaanpinkit EF-paidat päällään... Hannakin löysi sinne ja tunnistelin ihmisiä Facebook-kuvien perusteella ja muutamien kanssa moikattiinki :---) Kun oltiin ilmotettu et mä olin paikalla, äiti lähti ja kyllä sillä tais vähän mennä tunteisii mun lähtö... Hihii.
Mä mietin välillä siinä suomalaisporukassa et mitäköhän tästä nyt tulee, mut olin silti koko ajan onnellinen et olin päättäny lähtee. Kun päästiin koneeseen, mun mielessä oli vaan yks asia:

Mun elämän kolme parasta viikkoo oli just alkanu.